~Seksistä eroon~

Kauan mä taas pysyinki täältä poissa.
Tän tauon aikana mä olen eronnut.

Seksi. Se se meidän ongelma oli.
Tai miehelle oli ongelma sen puute.

Mä en vain pysty. Koko ajatus oikeasti kuvottaa.

En tiedä pystynkö oikeasti ikinä löytämään elämääni pysyvää rakkautta, kun tuo asia tuottaa aina kuitenkin ennemmin tai myöhemmin ongelmia ja sitten eron. 

Sitä tulee väkisinkin miettineeksi että millaista seksi olisi jos en olisi silloin teininä edes tutustunut tähän raiskaaja hakkaaja mieheen.

Nauttisinko siitä oikeasti? Kokisinko sen likaiseksi? Kokisinko itseni likaiseksi?
Ajattelisinko sen olevan joten häpeällistä ja kuvottavaa?¨

Ehkä en.

Ongelma tässä kuitenkin on se, että mä en itse edes koe seksin puuttumista ongelmana.

Toisinkuin jokainen mies varmasti kokee. 

En mä haluaisi olla "pihtari", mutta enhän mä nyt voi vastentahtoanikaan toimia?

~Koukussa itsensä satuttamiseen~

Yksi sana.

VIILTELY.

Pääseekö siitä ikinä täysin eroon?
Siitä on varmaan parisen vuotta kun oon viimeksi viiltäny itseeni, mutta silti kun tulee pienikin vastoinkäyminen niin tekisi mieli silpoa kädet ja jalat. Siis oikeesti silpoa.

Ei siihen oikeastaan tarvitse edes sitä pientä vastoinkäymistä. Tuntuu vain että 

mun on pakko viiltää.
Mun on vaikee olla välillä itseni kanssa. Se tunne on niin vahva. Pystyn vastustamaan sitä, mutta mielessä se pyörii todella usein. 

Viiltely on riippuvuus. Se vainoaa ihmistä varmaan koko elämän ajan.
On täysi helvetti joutua vastustamaan kiusausta uudelleen ja uudelleen.

Oikeesti tupakasta, huumeista, lääkkeistä ja alkoholista oli paljon helpompi päästä eroon.

~Paasto~

Uusi yritys.
Paastoa takana päivä.

Tähän mä pystyn.
Olin tuossa jokunen kuukausi sitten jo noin 2 kuukautta paastolla ja tiputin 15kiloa painoa.
Nyt sain motivaatiota jatkaa.

Mun painoni alkaa kesällä vitosella, ei kutosella.
Se on varma.


(Suosittelen lataamaan kännykkään "water your body" -sovelluksen)

~Dream body~

Laihdutuskuuri epäonnistui jo tovi sitten.
Missä on mun itsekurini?

Lienee sanomattakin selvää että rakastan tatuointeja?

~Kommentointi ei toimi~

En tajua missä on vika, mutta en jostai syystä pysty vastaamaan kommentteihin.

~Raskaudenaikainen tupakointi on lapsen kemiallista pahoinpitelyä~

Tosi epätyypillinen kirjoitus multa.

Raskaudenaikainen tupakointi on kuitenkin yksi asia mikä on mun mielestä järkyttävää.

Jostain syystä sitä pidetään kuitenkin huomattavasti hyväksyttävämpänä kuin raskausaikana alkoholin juomista. Miksi? En käsitä.

Kun odottava äiti menee ensimmäiselle neuvolakäynnille on menossa suurinpiirtein kymmenes raskausviikko. 1/4 siis takana jo periaatteessa. Terveydenhoitaja kyselee ensimmäisellä käynnillä tulevalta äidiltä tupakoiko, juoko tai käyttääkö huumeita.

Jos kerrot käyttäväsi alkoholia tai huumeita (edelleen raskaudesta huolimatta) tehdään sinusta varmasti ennakollinen lastensuojeluilmoitus ja sinua seurataan HAL-poliklinikalla.

Jos kerrot tupakoivasi niin terveydenhoitaja saattaa kertoa että sinun tulisi lopettaa.

Osa terkkareista kertoo jopa tupakoinnin vaikutuksista sikiöön. Osa ei vaivaudu valistamaan äitiä edes tässä asiassa. Näin olen ainakin tuttaviltani kuullut ettei tupakointiin olla puututtu.

Jos äiti jatkaa tupakointiaan se on monelle ihmiselle yllättävän ok asia.

Jos äiti jatkaa alkoholin juontia tai huumeiden käyttöä otetaan lapsi todennäköisesti huostaan melkoisen nopeasti syntymän jälkeen. Hyvä näin.

Mutta MIKSI tämä tupakkamutsi sitten saa pitää lapsensa ja jatkaa tämän myrkyttämistä altistamalla lastaan jatkuvasti passiiviselle tupakoinnille?

TUHKALAPSET

"Tupakointi on lapsen kemiallista pahoinpitelyä"

Tupakointi raskauden aikana tulee lapselle kalliiksi

Äidin tupakoinnista haittaa sikiölle

Tupakoinnin vaikutukset raskausaikana

Millainen äiti haluaa tietoisesti lisätä riskiä keskenmenoon, kohtukuolemaan, ennenaikaiseen istukan irtoamiseen, ennenaikaiseen synnytykseen?

Millainen äiti tietoisesti aiheuttaa lapselleen allergioita tai astman?

Entä oppimisvaikeudet, unihäiriöt ja keskittymishäiriöt?

Eikö raskausaikana tupakoivaa äitiä tulisi syyttää murhan yrityksestä?

Tuollaiselta ihmiseltä joka tuon kaiken tietoisesti voi aiheuttaa omalle lapselleen tulisi lapsi ottaa pois jo synnytys/leikkaussalissa. 

Vaan näin ei kuitenkaan jostain syystä ole. Äiti lähtee vauvan kanssa kotiin kun vauva on siinä kunnossa että pääsee kotiin. Yleensähän siinä menee kauemmin kuin tupakoimattoman äidin vauvalla. Yleensä tupakalle altistuneet vauvat kun saattavat olla pienipainoisia ja saavat huonot apgar-pisteetkin. Joutuvat keskolaan tai saavat jotain muuta "extra" hoitoa.

Kotona tämä viaton lapsiraukka joutuu edelleen altistumaan tupakan yli 7000 ainesosalle joista 60 on syöpää aiheuttavia. Lapsi altistuu jopa näille myrkyille pahanmakuista rintamaitoa juodessaan. Onneksi suoraansanoen tupakoitsijat eivät imetä kauaa, koska lapsi mahdollisesti hylkii huonoa maitoa ja koska tupakoitsijoilta ei tule niin paljoa maitoakaan.

Muista että jos sinä tupakoit niin myös lapsesi tupakoi.

Kuljetat mukanasi tupakan myrkyllisiä pienhiukkasia joka paikkaan. Myös lapsesi leluihin.

Babylove

Hengenpidättäjä

~music~

"Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos.
Mut nää on vaa oloja, antakaa mun mennä.
Itse perkeleeni kesytän.
Vaik kotona on tapettien kuviotki liian levottomia.
Aivotoiminnast ei pidetä lomia.
Tein turhaan taas itsarin, siihen suuntaan vihjasin et
jättäkää jo rauhaan tai tehkää se lobotomia.

Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä.
Mieli teki omat esteensä.
Juoksen karkuun tai juoksen perässä.
Aistit tylsinä mut hampaat veressä."

                                       Pyhimys & Medium - Nyt feat. Arto Tuunela

Rakastan tätä biisiä.

~Avun hakeminen välinpitämättömässä paskayhteiskunnassa~

Aloin tänään miettimään.

Kuinka monella masennuslääkkeet oikeasti toimii?

OIKEASTI.

Todella moni suomalainenkin taitaa niitä syödä. Eikä ihme, koska lääkärit kirjoittavat niitä jopa näkemättä potilasta. Saako niistä oikeasti kukaan apua?

Sivuoireita niissä piisaa. Useissa on oireena masennuksen paheneminen jopa.
Ajatelkaa. Masennuslääke jonka yksi yleisimmistä oireista on masennuksen paheneminen.

Ohimenevä vaihe väittävät. Onko?

Itse aikoinani olin niin rikki siinä vaiheessa kun lääkärillle menin että sillalta hyppääminen houkutti ja tuntui melkeinpä ainoalle vaihtoehdolle. 

Muistan edelleen sen tunteen kun tulin lääkäriltä. Turha käynti ja kynnys oli ollut järjettömän suuri ottaa se askel ja hakea apua. Itkin hysteerisenä sielä vastaanotolla.

Paskoin ja helvetin itsetuhoisin fiiliksin jouduin sieltä kuitenkin lähtemään kotiin.

Olin mielettömän sekaisin. Kävelin ympäri asuntoa ikäänkuin etsien pakokeinoa siitä helvetistä missä elin. Hysteerisenä ja sekavana soitin kriisikeskukseen. Sieltä vastasi joku nainen joka ei selvästi ottanut hysteeristä ääntäni kovinkaan vakavissaan. Sanoi että voisinhan vaikka tulla piipahtamaan sielä keskuksessa vaikka ensi viikolla jos haluaisin vaikka jutella silloin vielä jostain. Lyhyt puhelu loppupeleissä. Hyödytön. Kiitos vai kriisikeskus tyhjästä.

Viiltelin jalkojani ihan hulluna. Se rauhoitti kohtuu hyvin.

Edelleen sekavana soitin eräälle kaverille. Pyysin kahville. Huvittavaa.
Halusin vain jonkun seurakseni että rauhoittaisin itseni väkisin. Kulissia piti yrittää tavallaan kuitenkin pitää pystyssä. Vanhemmiltani opittu tapa.

Kaveri huomasi ettei kaikki ole todellakaan hyvin. Näin sen silmistä järjettömän huolen ja pelon.
Sillä ei ollut hajuakaan kuinka sen pitäisi olla. Oltiin kuin kaikki olisi ihan ok.

Juotiin kahvit. Kaveri lähti. Jäin yksin. Kiskoin kaljaa ja viiltelin lisää.
Mietin että en mä edes jaksa tappaa itseäni. Ansaitsen sen kaiken paskan.

Ja se jatkui kauan. Se jopa paheni masennuslääkkeiden aloituksen jälkeen.
Onneksi se myös loppui puolisen vuotta lääkkeiden lopetuksen jälkeen.

Ei enää ikinä mulle sitä paskaa.

~Itsemurha~

Mä yritin tappaa itseni. Siitä on pian jo kaksi vuotta. Mä olin miettiny jo varmaan vuoden verran että mä haluan kuolla. Oikeastaan on ihme etten ollut jo kuollut. Käsittämättömän isoja yliannostuksia olin jo ottanut todella usein. Pääsääntöisesti lääkkeitä ja alkoholia suuret määrät sekaisin.
Silloin mä toisin ajattelin että käy miten käy. Ihan sama. Ei tarkoitus ollut itseään suoranaisesti tappaa, mutta tiesin että todennäköisyys kuolla niihin määriin on todellinen.

Yksi kerta oli kuitenkin erilainen. Silloin mulla oli oikeesti tarkoitus kuolla. Ainakin aluksi.
Otin ison määrän lääkkeitä ja huuhtelin niitä alkoholilla alas. Ei se mitään uutta sinänsä ollut, mutta määrä vain oli entistäkin suurempi. Se oli joku hetkellinen ahdistuskohtaus mikä tuon aiheutti. Ihan yhtäkkinen pakkomielle kuolla. Vaikka asiaa olin miettinyt niin tuo toteuttaminen lähti liikkeelle oikeasti ihan mielijohteesta. Aika sairasta oikeastaan että tuollaista tekee mielijohteesta?

Soitin kuitenkin lopulta ambulanssin.
Muistan kun heräsin aamulla sairaalasta. Tiesin että naama on täynnä lääkehiiltä. Sitä oli koko sänky täynnä. Aika sotkuista ja paskan makuista tavaraa, mutta itsepä aiheutin. Heitin kyllä yhden pullollisen pitkin seiniäkin suuttuessani. Kohtelu oli todella ala-arvoista sairaalassa. Vessaan ei saanut mennä yksin. Hoitaja tuli mukaan. Siis ihan sinne vessakoppiin ja katsoi. Ei suostunut edes katsomaan pois päin. Mielettömän tökeröä mun mielestä, mutta enpä itsekään kovin hienosti tämän jälkeen tosiaan käyttäytynyt. Myönnettäköön. Tämä vessaepisodi tapahtui siis silloin illalla.

Takaisin siihen aamuun siis. Tuntui kuin olisin ollut halvaantunut. Jalat ei toimineet enkä pystynyt puhumaan. Tai ei siitä mitään selvää saanut. Vaikka kuinka yritin niin kamala sössötys vain tuli suustani. Ei mitään selvää sanaa. Silmät meinasi painua koko ajan väkisinkin kiinni. Koko kroppa oli jotenkin aivan unessa, eikä mikään toiminut. Joku psykiatri tuli juttelemaan. En mä saanut selvää sanaa suustani ja nukahdin kaikenlisäksi 5minuutin päästä vaikka kuinka yritin pitää silmiä auki. Istumaankaan kun en pystynyt vaan oli pakko maata. Psykiatri otti tämän asian niin että mua ei kiinnostanut vain. No ei mua kiinnostanutkaan, mutta en mä vain jaksanut pitää silmiä auki enkä osannut puhuakkaan. Suurin osa päivästä meni niin. Illalla pystyin jo onneksi toimimaan normaalisti.

Säikähdin aika paljon sitä puhekyvyn hetkellistä katoamista ja sitä ettei jalat toiminu.
Pelkäsin että jään sellaiseksi. Onneksi en.

Muutama vuorokausi sairaalassa vierähti tarkkailussa. Happisaturaatio meinasi olla melko heikko mutta nousi sekin lopulta niin että kotiin uskalsivat päästää. Väkisinkin yrittivät suostutella psykiatriselle osastolle, mutta kieltäydyin. Hyvä niin.

~Alice in Wonderland~

Toisinaan kaipaan sitä aikaa kun millään ei ollut väliä.
Sai vetää pään täyteen nappeja, viinaa, huumeita, polttaa vielä pari askia tupakkaa päälle.
Tunsin kuinka pää meni pyörälle ja maailma toimi ikäänkuin hidastetusti.
Koin usein tunteen että sielu on irti ruumista ja katselin itseäni vierestä.
Kompuroin portaitata huumepäissäni ja nauroin hysteerisesti vesihanalle.
Viilsin itseäni ihan liian syvälle, vahingossa.

Se kaikki oli niin huoletonta. Silloin mä olin todella luova ja ajattelin paljon erilaisia asioita.
Piirsin paljon, kirjoitin paljon. Vaikka se aika oli täyttä helvettiä ja ajatukset pelottavia.

Mä uskon, että jotenki alitajuisesti ihminen ei vain osaa olla onnellinen.
Joku sisäänrakennettu itsesuojelumekanismi. Pessimisti ei pety ja niin edelleen...
Nyt kun mulla on oikeesti elämä mallillaan niin kaipaankin sitä sairasta vaihetta elämässäni.
Toki se on tavalla ymmärrettävää että kun vastuu kasvaa niin se huolettomampi elämä tuntuu houkuttelevammelle. Päivääkään en vaihtaisi pois. En menneisyydestäni, enkä varsinkaan nykyhetkestä. Mun menneisyyteni on kasvattanut mua ihmisenä todella paljon. Mä olen kokenut ja tehnyt asioita joista mä en ehkä ole niin ylpeä, mutta silti ne asiat tekee musta mut.

Se, että mä olen joskus juonut päivittäin, tupakoinut, viillellyt, käyttänyt huumeita ja vetänyt lääkkeitä kuin karkkia ei tee musta huonoa ihmistä. Mä olen nyt ollut kuitenkin jo lähes kaksi vuotta täysin ilman päihteitä. Oon siitä mielettömän ylpee ja sillä linjalla aion jatkaa tästä eteenpäin.

~Ihanteena anoreksia~

Mä olen joskus ollut tosi laiha.
Yläasteella ollessani jaksoin koko päivän parilla voileivällä ja silti juoksin viiden kilometrin lenkin joka päivä. En mä silloin itseäni laihana pitänyt. Päinvastoin. Siksi mä en syönyt ja juoksin kuin hullu sen saman lenkin joka päivä.

Käydessäni vielä mt-toimistossa säännöllisesti psykiatrilla mulla täyttyi anoreksian ja bulimia diagnostiset kriteerit. Ei mulla kumpaakaan oikeesti ollut, tähän tulokseen tuli psykiatrikin.
Se oli vain sellaista kausiluonteista paastoamista ja oksentamista.

Olen mä paastoamalla laihtunutkin yli 16 kiloa parissa kuukaudessa. Siitä ei ole edes kauaa, mutta iso osa kiloista tuli takaisin. Siksi laihdutankin nyt järkevämmin, syömällä oikein. Vain niin voi päästä tavoitteeseen, ja mikä tärkeintä, pysyä siinä.

Nyt on viikko dieettiä takana ja painoa on tippunut ehkä parisen kiloa. Mun puntarini ei oo niin luotettava että voisin 100% varmuudella sanoa tuon tarkemmin.

Mulla on tavoitteena pudottaa 7-10kiloa. Silloin mä olen normaalissa painossa vielä.
Hoikka toki, mutta terveen näköinen. Oikeasti voin myöntää ihailevani jollain tasolla edelleen näitä anorektisia vartaloita. En silti itse enää pyri sellaiseksi.
Mä haluan enää olla vain tyytyväinen omaan kroppaani.

~Mirtatsapiini, ketipinor, seroquel, lamotrigin ja mitä näitä nyt olikaan~

On yksi asia mitä mä en pysty ymmärtämään. Nimittäin tuo järjetön lääkkeiden tuputtaminen.
Mä hakeuduin itse hoitoon siinä vaiheessa kun pää oli totaalisen sekaisin ja olin valmis hyppäämään sillalta hetkenä minä hyvänsä. Olin kiskonu lääkkeitä, viinaa ja huumeita jo tovin, päivittäin.
Olin viillellyt käteni ja jalkani kamalaan kuntoon. Koko olemus oli näin jälkeenpäin ajatellen aika järkyttävä. Voitte kuvitella mielessänne ~18vuotiaan ihmisraunion jolla on takana pitkä putki päihteiden kanssa ja koko kroppa täynnä arpia, rupia, haavoja. Kasvot ihan turvonneet.
Ruokaa on tullut harvoin syötyä, kaikki rahat on mennyt aineisiin millä saada pää sekaisin ja päästä hetkeksi edes pois kaikesta paskasta. Tai ihan lopullisesti.
 Sen verran suuria määriä meni niitä nappeja viinan kanssa.

Varasin ajan lääkärille. Joku olematon osa musta halus parantua. Lääkäri laitto mut psykologille.
Sielä mä sitten kävin viikottain. Ei tarvinnut käydä kun pari kertaa niin se anto mulle reseptin masennuslääkkeisiin. Joku psykiatri oli kirjottanu sen mulle. Ne oli jutellu musta ja tämä psykiatri kirjotti mulle sen reseptin edes näkemättä mua! Aika uskomatonta oikeesti.

Pian tämän jälkeen kuitenkin aloin käydä mielenterveystoimistossa viikottain, joko tällä psykiatrilla tai sairaanhoitajalla. Toinen uskomaton asia on, että tavatessani ekan kerran tämän psykiatrin hän antoi mulle paperin mikä piti täyttää. Olisko siinä ollu 10 rasti ruutuun - kysymystä.
Tein sen. Psykiatri katto sitä, kyseli vähän lisäkysymyksiä. 10minuttia ja 10kysymystä niin diagnoosi olikin valmis. Kaksisuuntainen mielialahäiriö.

No lääkkeet meni vaihtoon tietenkin. Viikko viikolta se annos nousi. Alotettiin 50mg, lopulta se oli 600mg. Joka viikko kerroin kuinka en pysty nukkumaan. Lääkkeessä on niin kamalat sivuoireet; suun kuivaminen & levottomat jalat. Ne oli ne pahimmat. Silti annos vain nousi ja nousi.

Muutin toiselle paikkakunnalle ja lopetin lääkkeet. Ihan seinään. Luulin kuolevani. Makasin kaksi päivää lattialla huonon olon kourissa, oli kuuma ja kylmä samaan aikaan. Kylmänhiki, tuskanhiki.
Toki mun hoitoni jatkui, siihen vain tuli taukoa muuton takia lähes kuukausi.

Menin kertomaan puhelimessa et oon lopettanu lääkkeet kun uudesta paikasta soitettiin ja sovittiin aikaa. Samantien akuuttipsykiatrian polille ja lääkärin vastaanotolle. Tappelua lääkkeistä. Sen mielestä mä en pärjää ilman ja joudun pakkohoitoon jos en suostu niitä syömään. Kerroin etten voi syödä ketipinoria sivuoireiden takia. Lääkäri ehdotti mulle seroquelia! Ajatelkaa, molemmissahan on sama vaikuttava aine, ketiapiini. En tiedä pitikö se mua tyhmänä. Tietenkin kieltäydyin.

No lääke oli mun tapaukses muka välttämätön joten määräsi lamotrigin nimisiä nappeja. Ne on oikeesti epilepsialääke. Mielenkiintoista että sillä voi muka hoitaa bipoakin. Ne aiheutti ihan järkyttävää huimausta ja pahaa oloa. Lopetin nekin.

Jatkoin uudella psykiatrilla ja psykologilla käymistä, viikottain jommankumman luona.
Joka helvetin kerta se psykiatri yritti ehdotella mulle jotain pillereitä. Kieltäydyin.
Jossain vaiheessa diagnoosi muuttui kaksisuuntaisesta epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi.

Lopulta lopetin sielä käymisen kokonaan. Tiedättekö miksi?
Koska mä voin paremmin kuin pitkään aikaan. Mun olo parani kun en enää suostunu nielemään niitä kamalia myrkkyjä, joiden pitäisi muka auttaa mua.

~Maanantai, loistava päivä aloittaa dieetti.~

Mikä siinä on kun ihminen ei voi koskaan olla tyytyväinen itseensä. Aina on jossain jotain vikaa. Viimeisen vuoden aikana mun paino on heitellyt todella paljon. Siis oikeesti todella paljon. Kymmeniä kiloja. 

No huomenna alkaa dieetti, jossa aion pysyä.
Olin jo kertaalleen muutaman kilon päässä tavoitteestani, mutta motivaatio lopahti maaliviivalla.
Tässä sitä taas ollaan laihduttamassa, tavoitteena ainakin kymmenisen kiloa.

Aloin käymään salillakin. Aikasemmin oon laihduttanut vain ruokavalion avulla, mutta nyt pyrin painonpudotuksen lisäksi ennenkaikkea kiinteytymään. 

Mä oikeesti toivon, että ensi kesänä voisin olla tyytyväinen ulkonäkööni.

~Seksi ja sen vaikeus nykyään~

Miltä tuntuu seksi nykyään?

Raiskauksista on aikaa jo kuitenkin lähes seitsemän vuotta.

Se tuntuu velvollisuudelta. Se kuuluu parisuhteeseen ja media painottaa seksin tärkeyttä parisuhteessa, jatkuvasti. Se luo paineita ihmiselle jonka kokemukset seksistä ovat lähinnä ahdistavia.

Olen parisuhteessa. Ollut jo kauan. Seksiä meillä on todella harvoin, riitoja siitä aiheesta todella usein. Mieheni tietää taustani, mutta ei selvästi ymmärrä. Ajatus seksistä tuntuu vastenmieliseltä ja likaiselta. Ei se miehestä johdu, tuo sama tunne on ollut jokaisessa parisuhteessa, eikä se miestä vaihtamalla häviä.

Koen jollain tasolla olevani aseksuaali. 

Seksi on vielä nykyäänkin pakkopullaa, eikä kukaan enää mua pakota.
Miehen ehdottelut kyllä tosin tuntuu painostukselle. Ahdistaa koko seksi.

~Virtaa veri, virtaa~

!TRIGGER!

Viiltely.

Aihe joka koskettaa useampaa kuin oikeasti kukaan uskoisi.

Paha olo sai mut tarttumaan terään vasta kolmetoistavuotiaana.

Se masentava ensirakkaus. Sitä oli jotenkin niin likainen olo, inhosi omaa vartaloaan.

Mut oli raiskattu. Mut oli hakattu. Monia kertoja. Inhosin vartaloani, Pahaa olo virtasi haavoista pois. Aina ihan pieneksi hetkeksi.

Moni ajattelee viiltelyn olevan huomionhakua. Oli se silloin sitäkin. Huomiota hain ainoastaan poikaystävältä. Muilta piilotin haavani. Aluksi ajattelin että se hakkaaminen ja raiskaaminen loppuisi jos se huomais kuinka paha mun on olla. Se oli harhaluulo. Se hakkas mua entistä lujempaa kun näki mitä olin tehnyt itselleni. Viiltely jatkui. Hakkaaminen jatkui. Raiskaaminen jatkui. Viisitoistakuukatta.

Sitä ei enää välittänyt. Jätin ensirakkauteni julkisella paikalla, tuttujen läsnäollessa.

Se löi mua. Vain kerran. Jos oltais oltu kahdestaan se olis varmaan tappanu mut.

Kun olin päässyt eroon vihdoinkin siitä paskasta homma karkasi käsistä.

Se käsittämätön vapaus. Mun ei tarvinnut viiltää. Juhlin ja pidin hauskaa. Tein typeryyksiä.

Kunnes se kaikki palasi mieleen. Ihan yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen tapaisen reaktion erään tutun puhuessa ylisuojelevista poikaystävistä. Viiltely palasi. Pari sanaa ja ahdistus oli taas huipussaan ja kaikki oli palautunu mieleen, mitkä olin sujuvasti saanut pois mielestäni pitkäksi aikaa.

Viiltelyyn jää riippuvaiseksi. Mä jäin.

Lopulta viilsin koska musta vaan tuntui siltä että niin pitää tehdä.

Joskus munki käsi on näyttäny tältä.
Nyt oon ollut jo lähes kaksi vuotta viiltämättä.

~Narsistin monet kasvot~

Narsisti.
Mikä on narsisti?

"Narsistinen persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöihin kuuluva psyykkinen häiriö. Se hyväksyttiin psykiatriseen diagnostiseen DSM-järjestelmään vuonna 1980. Kansainvälisestä tautiluokituksesta ICD-10:stä puuttuu tämä häiriö, ja se luokitellaan muuksi persoonallisuushäiriöksi. Häiriölle on tyypillistä erilaiset suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Häiriöstä kärsivä kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen ja voi käyttää muita häikäilemättä hyväkseen."

Näin meille kertoo wikipedia.

Mikä on oma kokemukseni narsistista? 

Mä rakastin sellaista. Mun ensirakkaus.

Rakastuneena ei halua nähdä toisen virheitä. Haluaa nähdä toisessa vain hyvät puolet. Teininä, ensimmäistä kertaa seurustellessa sitä ei välttämättä ymmärrä mikä on normaali parisuhde. Sitä luulee että muiden suhde on samanlainen. Ei se niin ole. Jos on niin niiden muidenkaan ei pitäisi olla yhdessä.

Se ihminen tuhosi mut. Myrkytti mun mielen

Se hakkasi mua. Se raiskasi mut. Monesti.
Se kielsi multa kaverisuhteet muihin poikiin.
Poisti numerot kännykästä, kaverit facbookista.
En saanu käyttää hametta tai stringejä kuin sen seurassa.
Iltasin se repi ne stringit mun päältä ja raiskasi mut. Repi niin että joskus ne hajos.
Se uhkaili ja kiristi. Jos mä jätän sen niin se kertoo kaikille mun viiltelystä. Mun pahasta olosta.

~Raiskaus, raiskaukset, kuka niitä laskee~

Kaikki varmaan muistaa ensirakkautensa ikuisesti.

Mä ainakin muistan. Ikuisesti. Päivittäin.

Se raiskasi mut. Monesti.

En mä edes tiedä monestiko. Viisitoistakuukautta. Niin kauan mä sitä kestin.

Noin 450 päivää, noin 450 raiskausta. Minä lasken.

Olin vasta kolmetoista kun se alkoi, jo viisitoista kun se loppui.

Siitä on nyt siis seitsemän vuotta. Ei ole montaakaan päivää etten ajattelisi sitä.

On käsittämätöntä kuinka paljon pahaa ihminen voi tehdä toiselle.

Seitsemän vuotta mä oon pyöritelly tapahtunutta päässäni,

Miksi en lähtenyt siitä suhteesta? Enhän mä voinu. Pelkäsin mitä se tekis mulle jos lähtisin. Se uhkaili mua. Pelotteli. Mä jäin.

Oikeesti, mä rakastin sitä ihmistä. En mä edes halunnu jättää sitä. Mä halusin uskoa sen olevan hyvä.

Se kuitenki lupasi mulle, ettei se tee enää niin. Halusin uskoa sen aina, vaikka tiesinhän mä että se tapahtuu taas pian uudestaan. Uudestaan. Uudestaan. Ja uudestaan.

~Vanhoja ajatuksia uudessa blogissa~

Palasin pitämään kokonaan uutta blogia.

Joitain vuosia sitten kirjoittelin, mutta into lopahti.

Oon huomannut kuinka ajatukset jää pyörimään mun päähän.

Ne pyörii tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia. Ne ei poistu.

Mun pakko alkaa taas kirjoittaan etten tuu hulluksi.