Toisinaan kaipaan sitä aikaa kun millään ei ollut väliä.
Sai vetää pään täyteen nappeja, viinaa, huumeita, polttaa vielä pari askia tupakkaa päälle.
Tunsin kuinka pää meni pyörälle ja maailma toimi ikäänkuin hidastetusti.
Koin usein tunteen että sielu on irti ruumista ja katselin itseäni vierestä.
Kompuroin portaitata huumepäissäni ja nauroin hysteerisesti vesihanalle.
Viilsin itseäni ihan liian syvälle, vahingossa.
Se kaikki oli niin huoletonta. Silloin mä olin todella luova ja ajattelin paljon erilaisia asioita.
Piirsin paljon, kirjoitin paljon. Vaikka se aika oli täyttä helvettiä ja ajatukset pelottavia.
Mä uskon, että jotenki alitajuisesti ihminen ei vain osaa olla onnellinen.
Joku sisäänrakennettu itsesuojelumekanismi. Pessimisti ei pety ja niin edelleen...
Nyt kun mulla on oikeesti elämä mallillaan niin kaipaankin sitä sairasta vaihetta elämässäni.
Toki se on tavalla ymmärrettävää että kun vastuu kasvaa niin se huolettomampi elämä tuntuu houkuttelevammelle. Päivääkään en vaihtaisi pois. En menneisyydestäni, enkä varsinkaan nykyhetkestä. Mun menneisyyteni on kasvattanut mua ihmisenä todella paljon. Mä olen kokenut ja tehnyt asioita joista mä en ehkä ole niin ylpeä, mutta silti ne asiat tekee musta mut.
Se, että mä olen joskus juonut päivittäin, tupakoinut, viillellyt, käyttänyt huumeita ja vetänyt lääkkeitä kuin karkkia ei tee musta huonoa ihmistä. Mä olen nyt ollut kuitenkin jo lähes kaksi vuotta täysin ilman päihteitä. Oon siitä mielettömän ylpee ja sillä linjalla aion jatkaa tästä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti