Mä yritin tappaa itseni. Siitä on pian jo kaksi vuotta. Mä olin miettiny jo varmaan vuoden verran että mä haluan kuolla. Oikeastaan on ihme etten ollut jo kuollut. Käsittämättömän isoja yliannostuksia olin jo ottanut todella usein. Pääsääntöisesti lääkkeitä ja alkoholia suuret määrät sekaisin.
Silloin mä toisin ajattelin että käy miten käy. Ihan sama. Ei tarkoitus ollut itseään suoranaisesti tappaa, mutta tiesin että todennäköisyys kuolla niihin määriin on todellinen.
Yksi kerta oli kuitenkin erilainen. Silloin mulla oli oikeesti tarkoitus kuolla. Ainakin aluksi.
Otin ison määrän lääkkeitä ja huuhtelin niitä alkoholilla alas. Ei se mitään uutta sinänsä ollut, mutta määrä vain oli entistäkin suurempi. Se oli joku hetkellinen ahdistuskohtaus mikä tuon aiheutti. Ihan yhtäkkinen pakkomielle kuolla. Vaikka asiaa olin miettinyt niin tuo toteuttaminen lähti liikkeelle oikeasti ihan mielijohteesta. Aika sairasta oikeastaan että tuollaista tekee mielijohteesta?
Soitin kuitenkin lopulta ambulanssin.
Muistan kun heräsin aamulla sairaalasta. Tiesin että naama on täynnä lääkehiiltä. Sitä oli koko sänky täynnä. Aika sotkuista ja paskan makuista tavaraa, mutta itsepä aiheutin. Heitin kyllä yhden pullollisen pitkin seiniäkin suuttuessani. Kohtelu oli todella ala-arvoista sairaalassa. Vessaan ei saanut mennä yksin. Hoitaja tuli mukaan. Siis ihan sinne vessakoppiin ja katsoi. Ei suostunut edes katsomaan pois päin. Mielettömän tökeröä mun mielestä, mutta enpä itsekään kovin hienosti tämän jälkeen tosiaan käyttäytynyt. Myönnettäköön. Tämä vessaepisodi tapahtui siis silloin illalla.
Takaisin siihen aamuun siis. Tuntui kuin olisin ollut halvaantunut. Jalat ei toimineet enkä pystynyt puhumaan. Tai ei siitä mitään selvää saanut. Vaikka kuinka yritin niin kamala sössötys vain tuli suustani. Ei mitään selvää sanaa. Silmät meinasi painua koko ajan väkisinkin kiinni. Koko kroppa oli jotenkin aivan unessa, eikä mikään toiminut. Joku psykiatri tuli juttelemaan. En mä saanut selvää sanaa suustani ja nukahdin kaikenlisäksi 5minuutin päästä vaikka kuinka yritin pitää silmiä auki. Istumaankaan kun en pystynyt vaan oli pakko maata. Psykiatri otti tämän asian niin että mua ei kiinnostanut vain. No ei mua kiinnostanutkaan, mutta en mä vain jaksanut pitää silmiä auki enkä osannut puhuakkaan. Suurin osa päivästä meni niin. Illalla pystyin jo onneksi toimimaan normaalisti.
Säikähdin aika paljon sitä puhekyvyn hetkellistä katoamista ja sitä ettei jalat toiminu.
Pelkäsin että jään sellaiseksi. Onneksi en.
Muutama vuorokausi sairaalassa vierähti tarkkailussa. Happisaturaatio meinasi olla melko heikko mutta nousi sekin lopulta niin että kotiin uskalsivat päästää. Väkisinkin yrittivät suostutella psykiatriselle osastolle, mutta kieltäydyin. Hyvä niin.
Silloin mä toisin ajattelin että käy miten käy. Ihan sama. Ei tarkoitus ollut itseään suoranaisesti tappaa, mutta tiesin että todennäköisyys kuolla niihin määriin on todellinen.
Yksi kerta oli kuitenkin erilainen. Silloin mulla oli oikeesti tarkoitus kuolla. Ainakin aluksi.
Otin ison määrän lääkkeitä ja huuhtelin niitä alkoholilla alas. Ei se mitään uutta sinänsä ollut, mutta määrä vain oli entistäkin suurempi. Se oli joku hetkellinen ahdistuskohtaus mikä tuon aiheutti. Ihan yhtäkkinen pakkomielle kuolla. Vaikka asiaa olin miettinyt niin tuo toteuttaminen lähti liikkeelle oikeasti ihan mielijohteesta. Aika sairasta oikeastaan että tuollaista tekee mielijohteesta?
Soitin kuitenkin lopulta ambulanssin.
Muistan kun heräsin aamulla sairaalasta. Tiesin että naama on täynnä lääkehiiltä. Sitä oli koko sänky täynnä. Aika sotkuista ja paskan makuista tavaraa, mutta itsepä aiheutin. Heitin kyllä yhden pullollisen pitkin seiniäkin suuttuessani. Kohtelu oli todella ala-arvoista sairaalassa. Vessaan ei saanut mennä yksin. Hoitaja tuli mukaan. Siis ihan sinne vessakoppiin ja katsoi. Ei suostunut edes katsomaan pois päin. Mielettömän tökeröä mun mielestä, mutta enpä itsekään kovin hienosti tämän jälkeen tosiaan käyttäytynyt. Myönnettäköön. Tämä vessaepisodi tapahtui siis silloin illalla.
Takaisin siihen aamuun siis. Tuntui kuin olisin ollut halvaantunut. Jalat ei toimineet enkä pystynyt puhumaan. Tai ei siitä mitään selvää saanut. Vaikka kuinka yritin niin kamala sössötys vain tuli suustani. Ei mitään selvää sanaa. Silmät meinasi painua koko ajan väkisinkin kiinni. Koko kroppa oli jotenkin aivan unessa, eikä mikään toiminut. Joku psykiatri tuli juttelemaan. En mä saanut selvää sanaa suustani ja nukahdin kaikenlisäksi 5minuutin päästä vaikka kuinka yritin pitää silmiä auki. Istumaankaan kun en pystynyt vaan oli pakko maata. Psykiatri otti tämän asian niin että mua ei kiinnostanut vain. No ei mua kiinnostanutkaan, mutta en mä vain jaksanut pitää silmiä auki enkä osannut puhuakkaan. Suurin osa päivästä meni niin. Illalla pystyin jo onneksi toimimaan normaalisti.
Säikähdin aika paljon sitä puhekyvyn hetkellistä katoamista ja sitä ettei jalat toiminu.
Pelkäsin että jään sellaiseksi. Onneksi en.
Muutama vuorokausi sairaalassa vierähti tarkkailussa. Happisaturaatio meinasi olla melko heikko mutta nousi sekin lopulta niin että kotiin uskalsivat päästää. Väkisinkin yrittivät suostutella psykiatriselle osastolle, mutta kieltäydyin. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti