!TRIGGER!
Viiltely.
Aihe joka koskettaa useampaa kuin oikeasti kukaan uskoisi.
Paha olo sai mut tarttumaan terään vasta kolmetoistavuotiaana.
Se masentava ensirakkaus. Sitä oli jotenkin niin likainen olo, inhosi omaa vartaloaan.
Mut oli raiskattu. Mut oli hakattu. Monia kertoja. Inhosin vartaloani, Pahaa olo virtasi haavoista pois. Aina ihan pieneksi hetkeksi.
Moni ajattelee viiltelyn olevan huomionhakua. Oli se silloin sitäkin. Huomiota hain ainoastaan poikaystävältä. Muilta piilotin haavani. Aluksi ajattelin että se hakkaaminen ja raiskaaminen loppuisi jos se huomais kuinka paha mun on olla. Se oli harhaluulo. Se hakkas mua entistä lujempaa kun näki mitä olin tehnyt itselleni. Viiltely jatkui. Hakkaaminen jatkui. Raiskaaminen jatkui. Viisitoistakuukatta.
Sitä ei enää välittänyt. Jätin ensirakkauteni julkisella paikalla, tuttujen läsnäollessa.
Se löi mua. Vain kerran. Jos oltais oltu kahdestaan se olis varmaan tappanu mut.
Kun olin päässyt eroon vihdoinkin siitä paskasta homma karkasi käsistä.
Se käsittämätön vapaus. Mun ei tarvinnut viiltää. Juhlin ja pidin hauskaa. Tein typeryyksiä.
Kunnes se kaikki palasi mieleen. Ihan yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen tapaisen reaktion erään tutun puhuessa ylisuojelevista poikaystävistä. Viiltely palasi. Pari sanaa ja ahdistus oli taas huipussaan ja kaikki oli palautunu mieleen, mitkä olin sujuvasti saanut pois mielestäni pitkäksi aikaa.
Viiltelyyn jää riippuvaiseksi. Mä jäin.
Lopulta viilsin koska musta vaan tuntui siltä että niin pitää tehdä.
Joskus munki käsi on näyttäny tältä.
Nyt oon ollut jo lähes kaksi vuotta viiltämättä.
Nyt oon ollut jo lähes kaksi vuotta viiltämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti