On yksi asia mitä mä en pysty ymmärtämään. Nimittäin tuo järjetön lääkkeiden tuputtaminen.
Mä hakeuduin itse hoitoon siinä vaiheessa kun pää oli totaalisen sekaisin ja olin valmis hyppäämään sillalta hetkenä minä hyvänsä. Olin kiskonu lääkkeitä, viinaa ja huumeita jo tovin, päivittäin.
Olin viillellyt käteni ja jalkani kamalaan kuntoon. Koko olemus oli näin jälkeenpäin ajatellen aika järkyttävä. Voitte kuvitella mielessänne ~18vuotiaan ihmisraunion jolla on takana pitkä putki päihteiden kanssa ja koko kroppa täynnä arpia, rupia, haavoja. Kasvot ihan turvonneet.
Ruokaa on tullut harvoin syötyä, kaikki rahat on mennyt aineisiin millä saada pää sekaisin ja päästä hetkeksi edes pois kaikesta paskasta. Tai ihan lopullisesti.
Sen verran suuria määriä meni niitä nappeja viinan kanssa.
Varasin ajan lääkärille. Joku olematon osa musta halus parantua. Lääkäri laitto mut psykologille.
Sielä mä sitten kävin viikottain. Ei tarvinnut käydä kun pari kertaa niin se anto mulle reseptin masennuslääkkeisiin. Joku psykiatri oli kirjottanu sen mulle. Ne oli jutellu musta ja tämä psykiatri kirjotti mulle sen reseptin edes näkemättä mua! Aika uskomatonta oikeesti.
Pian tämän jälkeen kuitenkin aloin käydä mielenterveystoimistossa viikottain, joko tällä psykiatrilla tai sairaanhoitajalla. Toinen uskomaton asia on, että tavatessani ekan kerran tämän psykiatrin hän antoi mulle paperin mikä piti täyttää. Olisko siinä ollu 10 rasti ruutuun - kysymystä.
Tein sen. Psykiatri katto sitä, kyseli vähän lisäkysymyksiä. 10minuttia ja 10kysymystä niin diagnoosi olikin valmis. Kaksisuuntainen mielialahäiriö.
No lääkkeet meni vaihtoon tietenkin. Viikko viikolta se annos nousi. Alotettiin 50mg, lopulta se oli 600mg. Joka viikko kerroin kuinka en pysty nukkumaan. Lääkkeessä on niin kamalat sivuoireet; suun kuivaminen & levottomat jalat. Ne oli ne pahimmat. Silti annos vain nousi ja nousi.
Muutin toiselle paikkakunnalle ja lopetin lääkkeet. Ihan seinään. Luulin kuolevani. Makasin kaksi päivää lattialla huonon olon kourissa, oli kuuma ja kylmä samaan aikaan. Kylmänhiki, tuskanhiki.
Toki mun hoitoni jatkui, siihen vain tuli taukoa muuton takia lähes kuukausi.
Menin kertomaan puhelimessa et oon lopettanu lääkkeet kun uudesta paikasta soitettiin ja sovittiin aikaa. Samantien akuuttipsykiatrian polille ja lääkärin vastaanotolle. Tappelua lääkkeistä. Sen mielestä mä en pärjää ilman ja joudun pakkohoitoon jos en suostu niitä syömään. Kerroin etten voi syödä ketipinoria sivuoireiden takia. Lääkäri ehdotti mulle seroquelia! Ajatelkaa, molemmissahan on sama vaikuttava aine, ketiapiini. En tiedä pitikö se mua tyhmänä. Tietenkin kieltäydyin.
No lääke oli mun tapaukses muka välttämätön joten määräsi lamotrigin nimisiä nappeja. Ne on oikeesti epilepsialääke. Mielenkiintoista että sillä voi muka hoitaa bipoakin. Ne aiheutti ihan järkyttävää huimausta ja pahaa oloa. Lopetin nekin.
Jatkoin uudella psykiatrilla ja psykologilla käymistä, viikottain jommankumman luona.
Joka helvetin kerta se psykiatri yritti ehdotella mulle jotain pillereitä. Kieltäydyin.
Jossain vaiheessa diagnoosi muuttui kaksisuuntaisesta epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi.
Lopulta lopetin sielä käymisen kokonaan. Tiedättekö miksi?
Koska mä voin paremmin kuin pitkään aikaan. Mun olo parani kun en enää suostunu nielemään niitä kamalia myrkkyjä, joiden pitäisi muka auttaa mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti