~Ihanteena anoreksia~

Mä olen joskus ollut tosi laiha.
Yläasteella ollessani jaksoin koko päivän parilla voileivällä ja silti juoksin viiden kilometrin lenkin joka päivä. En mä silloin itseäni laihana pitänyt. Päinvastoin. Siksi mä en syönyt ja juoksin kuin hullu sen saman lenkin joka päivä.

Käydessäni vielä mt-toimistossa säännöllisesti psykiatrilla mulla täyttyi anoreksian ja bulimia diagnostiset kriteerit. Ei mulla kumpaakaan oikeesti ollut, tähän tulokseen tuli psykiatrikin.
Se oli vain sellaista kausiluonteista paastoamista ja oksentamista.

Olen mä paastoamalla laihtunutkin yli 16 kiloa parissa kuukaudessa. Siitä ei ole edes kauaa, mutta iso osa kiloista tuli takaisin. Siksi laihdutankin nyt järkevämmin, syömällä oikein. Vain niin voi päästä tavoitteeseen, ja mikä tärkeintä, pysyä siinä.

Nyt on viikko dieettiä takana ja painoa on tippunut ehkä parisen kiloa. Mun puntarini ei oo niin luotettava että voisin 100% varmuudella sanoa tuon tarkemmin.

Mulla on tavoitteena pudottaa 7-10kiloa. Silloin mä olen normaalissa painossa vielä.
Hoikka toki, mutta terveen näköinen. Oikeasti voin myöntää ihailevani jollain tasolla edelleen näitä anorektisia vartaloita. En silti itse enää pyri sellaiseksi.
Mä haluan enää olla vain tyytyväinen omaan kroppaani.

~Mirtatsapiini, ketipinor, seroquel, lamotrigin ja mitä näitä nyt olikaan~

On yksi asia mitä mä en pysty ymmärtämään. Nimittäin tuo järjetön lääkkeiden tuputtaminen.
Mä hakeuduin itse hoitoon siinä vaiheessa kun pää oli totaalisen sekaisin ja olin valmis hyppäämään sillalta hetkenä minä hyvänsä. Olin kiskonu lääkkeitä, viinaa ja huumeita jo tovin, päivittäin.
Olin viillellyt käteni ja jalkani kamalaan kuntoon. Koko olemus oli näin jälkeenpäin ajatellen aika järkyttävä. Voitte kuvitella mielessänne ~18vuotiaan ihmisraunion jolla on takana pitkä putki päihteiden kanssa ja koko kroppa täynnä arpia, rupia, haavoja. Kasvot ihan turvonneet.
Ruokaa on tullut harvoin syötyä, kaikki rahat on mennyt aineisiin millä saada pää sekaisin ja päästä hetkeksi edes pois kaikesta paskasta. Tai ihan lopullisesti.
 Sen verran suuria määriä meni niitä nappeja viinan kanssa.

Varasin ajan lääkärille. Joku olematon osa musta halus parantua. Lääkäri laitto mut psykologille.
Sielä mä sitten kävin viikottain. Ei tarvinnut käydä kun pari kertaa niin se anto mulle reseptin masennuslääkkeisiin. Joku psykiatri oli kirjottanu sen mulle. Ne oli jutellu musta ja tämä psykiatri kirjotti mulle sen reseptin edes näkemättä mua! Aika uskomatonta oikeesti.

Pian tämän jälkeen kuitenkin aloin käydä mielenterveystoimistossa viikottain, joko tällä psykiatrilla tai sairaanhoitajalla. Toinen uskomaton asia on, että tavatessani ekan kerran tämän psykiatrin hän antoi mulle paperin mikä piti täyttää. Olisko siinä ollu 10 rasti ruutuun - kysymystä.
Tein sen. Psykiatri katto sitä, kyseli vähän lisäkysymyksiä. 10minuttia ja 10kysymystä niin diagnoosi olikin valmis. Kaksisuuntainen mielialahäiriö.

No lääkkeet meni vaihtoon tietenkin. Viikko viikolta se annos nousi. Alotettiin 50mg, lopulta se oli 600mg. Joka viikko kerroin kuinka en pysty nukkumaan. Lääkkeessä on niin kamalat sivuoireet; suun kuivaminen & levottomat jalat. Ne oli ne pahimmat. Silti annos vain nousi ja nousi.

Muutin toiselle paikkakunnalle ja lopetin lääkkeet. Ihan seinään. Luulin kuolevani. Makasin kaksi päivää lattialla huonon olon kourissa, oli kuuma ja kylmä samaan aikaan. Kylmänhiki, tuskanhiki.
Toki mun hoitoni jatkui, siihen vain tuli taukoa muuton takia lähes kuukausi.

Menin kertomaan puhelimessa et oon lopettanu lääkkeet kun uudesta paikasta soitettiin ja sovittiin aikaa. Samantien akuuttipsykiatrian polille ja lääkärin vastaanotolle. Tappelua lääkkeistä. Sen mielestä mä en pärjää ilman ja joudun pakkohoitoon jos en suostu niitä syömään. Kerroin etten voi syödä ketipinoria sivuoireiden takia. Lääkäri ehdotti mulle seroquelia! Ajatelkaa, molemmissahan on sama vaikuttava aine, ketiapiini. En tiedä pitikö se mua tyhmänä. Tietenkin kieltäydyin.

No lääke oli mun tapaukses muka välttämätön joten määräsi lamotrigin nimisiä nappeja. Ne on oikeesti epilepsialääke. Mielenkiintoista että sillä voi muka hoitaa bipoakin. Ne aiheutti ihan järkyttävää huimausta ja pahaa oloa. Lopetin nekin.

Jatkoin uudella psykiatrilla ja psykologilla käymistä, viikottain jommankumman luona.
Joka helvetin kerta se psykiatri yritti ehdotella mulle jotain pillereitä. Kieltäydyin.
Jossain vaiheessa diagnoosi muuttui kaksisuuntaisesta epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi.

Lopulta lopetin sielä käymisen kokonaan. Tiedättekö miksi?
Koska mä voin paremmin kuin pitkään aikaan. Mun olo parani kun en enää suostunu nielemään niitä kamalia myrkkyjä, joiden pitäisi muka auttaa mua.

~Maanantai, loistava päivä aloittaa dieetti.~

Mikä siinä on kun ihminen ei voi koskaan olla tyytyväinen itseensä. Aina on jossain jotain vikaa. Viimeisen vuoden aikana mun paino on heitellyt todella paljon. Siis oikeesti todella paljon. Kymmeniä kiloja. 

No huomenna alkaa dieetti, jossa aion pysyä.
Olin jo kertaalleen muutaman kilon päässä tavoitteestani, mutta motivaatio lopahti maaliviivalla.
Tässä sitä taas ollaan laihduttamassa, tavoitteena ainakin kymmenisen kiloa.

Aloin käymään salillakin. Aikasemmin oon laihduttanut vain ruokavalion avulla, mutta nyt pyrin painonpudotuksen lisäksi ennenkaikkea kiinteytymään. 

Mä oikeesti toivon, että ensi kesänä voisin olla tyytyväinen ulkonäkööni.

~Seksi ja sen vaikeus nykyään~

Miltä tuntuu seksi nykyään?

Raiskauksista on aikaa jo kuitenkin lähes seitsemän vuotta.

Se tuntuu velvollisuudelta. Se kuuluu parisuhteeseen ja media painottaa seksin tärkeyttä parisuhteessa, jatkuvasti. Se luo paineita ihmiselle jonka kokemukset seksistä ovat lähinnä ahdistavia.

Olen parisuhteessa. Ollut jo kauan. Seksiä meillä on todella harvoin, riitoja siitä aiheesta todella usein. Mieheni tietää taustani, mutta ei selvästi ymmärrä. Ajatus seksistä tuntuu vastenmieliseltä ja likaiselta. Ei se miehestä johdu, tuo sama tunne on ollut jokaisessa parisuhteessa, eikä se miestä vaihtamalla häviä.

Koen jollain tasolla olevani aseksuaali. 

Seksi on vielä nykyäänkin pakkopullaa, eikä kukaan enää mua pakota.
Miehen ehdottelut kyllä tosin tuntuu painostukselle. Ahdistaa koko seksi.

~Virtaa veri, virtaa~

!TRIGGER!

Viiltely.

Aihe joka koskettaa useampaa kuin oikeasti kukaan uskoisi.

Paha olo sai mut tarttumaan terään vasta kolmetoistavuotiaana.

Se masentava ensirakkaus. Sitä oli jotenkin niin likainen olo, inhosi omaa vartaloaan.

Mut oli raiskattu. Mut oli hakattu. Monia kertoja. Inhosin vartaloani, Pahaa olo virtasi haavoista pois. Aina ihan pieneksi hetkeksi.

Moni ajattelee viiltelyn olevan huomionhakua. Oli se silloin sitäkin. Huomiota hain ainoastaan poikaystävältä. Muilta piilotin haavani. Aluksi ajattelin että se hakkaaminen ja raiskaaminen loppuisi jos se huomais kuinka paha mun on olla. Se oli harhaluulo. Se hakkas mua entistä lujempaa kun näki mitä olin tehnyt itselleni. Viiltely jatkui. Hakkaaminen jatkui. Raiskaaminen jatkui. Viisitoistakuukatta.

Sitä ei enää välittänyt. Jätin ensirakkauteni julkisella paikalla, tuttujen läsnäollessa.

Se löi mua. Vain kerran. Jos oltais oltu kahdestaan se olis varmaan tappanu mut.

Kun olin päässyt eroon vihdoinkin siitä paskasta homma karkasi käsistä.

Se käsittämätön vapaus. Mun ei tarvinnut viiltää. Juhlin ja pidin hauskaa. Tein typeryyksiä.

Kunnes se kaikki palasi mieleen. Ihan yhtäkkiä sain paniikkikohtauksen tapaisen reaktion erään tutun puhuessa ylisuojelevista poikaystävistä. Viiltely palasi. Pari sanaa ja ahdistus oli taas huipussaan ja kaikki oli palautunu mieleen, mitkä olin sujuvasti saanut pois mielestäni pitkäksi aikaa.

Viiltelyyn jää riippuvaiseksi. Mä jäin.

Lopulta viilsin koska musta vaan tuntui siltä että niin pitää tehdä.

Joskus munki käsi on näyttäny tältä.
Nyt oon ollut jo lähes kaksi vuotta viiltämättä.

~Narsistin monet kasvot~

Narsisti.
Mikä on narsisti?

"Narsistinen persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöihin kuuluva psyykkinen häiriö. Se hyväksyttiin psykiatriseen diagnostiseen DSM-järjestelmään vuonna 1980. Kansainvälisestä tautiluokituksesta ICD-10:stä puuttuu tämä häiriö, ja se luokitellaan muuksi persoonallisuushäiriöksi. Häiriölle on tyypillistä erilaiset suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Häiriöstä kärsivä kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen ja voi käyttää muita häikäilemättä hyväkseen."

Näin meille kertoo wikipedia.

Mikä on oma kokemukseni narsistista? 

Mä rakastin sellaista. Mun ensirakkaus.

Rakastuneena ei halua nähdä toisen virheitä. Haluaa nähdä toisessa vain hyvät puolet. Teininä, ensimmäistä kertaa seurustellessa sitä ei välttämättä ymmärrä mikä on normaali parisuhde. Sitä luulee että muiden suhde on samanlainen. Ei se niin ole. Jos on niin niiden muidenkaan ei pitäisi olla yhdessä.

Se ihminen tuhosi mut. Myrkytti mun mielen

Se hakkasi mua. Se raiskasi mut. Monesti.
Se kielsi multa kaverisuhteet muihin poikiin.
Poisti numerot kännykästä, kaverit facbookista.
En saanu käyttää hametta tai stringejä kuin sen seurassa.
Iltasin se repi ne stringit mun päältä ja raiskasi mut. Repi niin että joskus ne hajos.
Se uhkaili ja kiristi. Jos mä jätän sen niin se kertoo kaikille mun viiltelystä. Mun pahasta olosta.

~Raiskaus, raiskaukset, kuka niitä laskee~

Kaikki varmaan muistaa ensirakkautensa ikuisesti.

Mä ainakin muistan. Ikuisesti. Päivittäin.

Se raiskasi mut. Monesti.

En mä edes tiedä monestiko. Viisitoistakuukautta. Niin kauan mä sitä kestin.

Noin 450 päivää, noin 450 raiskausta. Minä lasken.

Olin vasta kolmetoista kun se alkoi, jo viisitoista kun se loppui.

Siitä on nyt siis seitsemän vuotta. Ei ole montaakaan päivää etten ajattelisi sitä.

On käsittämätöntä kuinka paljon pahaa ihminen voi tehdä toiselle.

Seitsemän vuotta mä oon pyöritelly tapahtunutta päässäni,

Miksi en lähtenyt siitä suhteesta? Enhän mä voinu. Pelkäsin mitä se tekis mulle jos lähtisin. Se uhkaili mua. Pelotteli. Mä jäin.

Oikeesti, mä rakastin sitä ihmistä. En mä edes halunnu jättää sitä. Mä halusin uskoa sen olevan hyvä.

Se kuitenki lupasi mulle, ettei se tee enää niin. Halusin uskoa sen aina, vaikka tiesinhän mä että se tapahtuu taas pian uudestaan. Uudestaan. Uudestaan. Ja uudestaan.

~Vanhoja ajatuksia uudessa blogissa~

Palasin pitämään kokonaan uutta blogia.

Joitain vuosia sitten kirjoittelin, mutta into lopahti.

Oon huomannut kuinka ajatukset jää pyörimään mun päähän.

Ne pyörii tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia. Ne ei poistu.

Mun pakko alkaa taas kirjoittaan etten tuu hulluksi.